Arktinenpuutarhamopsi

Osa 8

Teksti ja video: Jussi Ingervo

Syyskuun loppupuolella 2023 arktinenpuutarhamopsi (Canis mopsus ssp. arcticus f. hortus) oli ryhtynyt talvipesän rakentamiseen. Pesä muodostuu kuoppien verkostosta, jonka mopsi täyttää myöhemmin maahan pudonneilla lehdillä. Tutkimusryhmän asentamat kamerat tallensivat tämän ainutlaatuisen materiaalin, joka näyttää ensimmäistä kertaa tapahtuman, joka on tähän asti tunnettu vain vanhoja kertomuksien ja perimätiedon ansiosta.

Talvipesään luonnonvaraset arktisetpuutarhamopsit siirtyvät ilmojen kylmetessä – lämpötila alle 0 C astetta – ja vaipuvat puolihorrokseen. Ne ovat ennen pesään siirtymistä syöneet kuusenhavuja (Picea abies) siperianmuumien (Muumius sibiricus) tavoin (Jansson 1958). Mopsikologien keskuudessa käydäänkin vilkasta pohdintaa arktisenpuutarhamopsin ja siperianmuumin mahdollisesta yhteisestä kantamuodosta, joista lajit olisivat kehittyneet erilleen viimeisen 2-5 miljoonan vuoden aikana.

Noin kuukautta myöhemmin tutkijoiden pitkään seuraamassa arktisenpuutarhamopsin (Canis mopsus ssp. arcticus f. hortus) talvipesäkolostossa oli kaivamisen seurauksena haavan (Populus tremula) juuristo heikentynyt ja tuuli oli kaatanut puun. Kaatuessaan haavan juuristo oli repinyt maahan uuden kolon. Pugsfordin yliopiston ympäristöekologian ja mopsikologian emeritusprofessori Carlin Pugston esitti arvelunsa siitä, että kyseessä saattaa olla lajin luontainen tapa muuttaa ympäristöä itselleen sopivammaksi. Hän vertasi toimintaa euroopanmajavan (Castor fiber) tapaan muuttaa ympäristöä puita kaatamalla. Kaatuneen puun juurakko muodostaa kolon, joka on suojaisampi kuin pelkkä kaivettu pesäkuoppa. Samoin, kun runkoja kaatuu monta, syntyy suojaisa ryteikkö, johon kokonainen mopsilauma voi asettua siperianmuumien (Mumius sibiricus) tavoin talvihorrokseen.

Lopuksi

Tästä seitsemän vuoden aikana kerätystä aineistosta piirtyy kuva hyvin resilientistä pienestä koiraeläimestä. Se on onnistunut piileksimään Päijät-Hämeessä, ikimetsissä eristyneenä muusta maailmasta aina jääkaudesta päättymisestä asti. Sen viehättävä luonne ja estetiikantaju ohjaavat sen toimintaa ja ovat herättäneet tutkijoissa laajalti ihmetystä. Tarve oleskella kukkivien kasvien ja sienien lähellä viittaa alkavaan kulttuuriin; toimintoja, joita ei voida selittää vain hengissä selviämisen tarpeista. Myös viitteet reviirinmerkkausrituaalien piirtokirjoituksista ovat pakottaneet tutkijat korjaamaan näkemyksiään vain ihmisille tyypillisistä toiminnoista.

Arktisenpuutarhamopsin polveutumisen tutkimus on tuonut esiin mielenkiintoisia tutkimuslinjoja. Muumien (Mumius sp.) ja arktisenpuutarhamopsin mahdollisen yhteisen kantamuodon ja oletettujen puuttuvien renkaiden etsintä on käynnistynyt ponnekkaasti. Aikanaan saamme mahdollisesti lisävalaistusta lajien evoluutioon.

Myös ekologian näkökulmasta arktinenpuutarhamopsi on tuonut uutta tutkittavaa. Erityisen mielenkiinnon kohteena on ollut arktisenpuutarhamopsin merkitys valkoposkihanhikannan säätelijänä.

Tulevat vuodet tulevat näyttämään mikä on tämän äärimmäisen harvinaisen ja uhanalaisen lajin tulevaisuus. Kykeneekö se selviämään yhä pienenevissä luonnontilaisissa metsissä vai pystyykö se sopeutumaan ihmisen muokkaamaan ympäristöön. Myös ilmastonmuutos tuo paineita äärimmäisiin arktisiin oloihin alun perin sopeutuneelle lajille. Muuttaako se kenties pohjoiseen tai sopeutuuko se lisääntyneisiin hellekausiin esimerkiksi viettämällä enemmän aikaa vedessä ja kosteikoissa.

Loppujen lopuksi aika näyttää, häviääkö tämä ainutlaatuinen laji. Nyt on aika tehdä kaikki, mitä on tehtävissä! On herätettävä suuren yleisön kiinnostus ja saatava päättäjät tekemään tarvittavat päätökset. Saimaannorpan ja merikotkan suojelutoimenpiteet pelastivat lajit ainakin toistaiseksi. Tehkäämme siis kaikkemme, että myös arktinenpuutarhamopsi säilyisi. Silloin myös tulevat polvet saisivat ihailla tuota Tapion, metsän kuninkaan lemmikkiä - metsiemme salaperäistä kippurahäntää!

Lähteet: Jansson, T. 1958. Taikatalvi. WSOY 1958