Talitiaisista…
Jessen pohdintoja
Teksti ja kuvat: Jussi Ingervo
Nyt se on taas alkanut!!! Joka keväinen riesa. Korvat meinaavat haljeta ja päätä alkaa särkeä!!! Sitä minä olen tässä pohtinut, että mikä ihmeen tarkoitus on talitinteillä?
Kun minä menen pihalle - joka noin niin kuin ohimennen sanoen - on minun reviiriäni, vaikka naapurin koirat, se valkoinen ja pörröinen naalin näköinen ja pieni vaaleanruskea, kiharakarvainen lyttykuono, eivät sitä tunnu ymmärtävän, niin ne hemmetin taliaivot istuvat puissa kirkumassa keskellä kirkasta päivää. Kyllä semmoinen käy kunnianarvoisen, vuosisatojen ajan hovielämän aristokraattisissa ympyröissä sofistikoituneen puhdasrotuisen mopsin luonnolle.
Korvat, jotka ovat tottuneet keisarillisen palatsin vienoihin melodioihin ja barokkihovien harmooniseen musiikkiin, joutuvat viiltävien, viheltävien vinkaisujen kakofonian armoille.
Jos minun pihaani tulee jompikumpi niistä paksuista jäniksistä, niin saavat äkkilähdön. Minun reviirillänihän eivät pitkäkorvat keiku. Ei niin, että niitä haluaisin kiinni saada, mutta täytyyhän joku järjestys olla!!! Pois vaan metsään puputtamasta. Tosin ne jättävät jälkeensä pieniä herkkupaloja, sellaisia pieniä palloja. Niin, että on niistä hyötyäkin.
Mutta nyt eksyin aiheesta. Ne arkkiviholliseni, viheliäiset visertelijät, aiheuttavat merkittävää kiusaa karjumalla
kauniina kevättalven päivänä mainostaen muka omaa erinomaisuuttaan.
– Tule tänne tinttityttö, täällä on koko kulmakunnan paras sähköttäjä, ti tyy, ti tyy, ti tyy!!!
– Älä sitä ääliötä usko, eihän se osaa edes laulaa. Tule minun puuhuni, ti tyy, ti tyy, ti tyy!
– Voi teitä pikkupojat! Ettehän edes osaa säkeitä oikein! Näin sen kuuluu mennä: Titityy, titityy, titityy!
– Noin se fossiili vetää jotain viime vuosisadan vanhaa virttä! Ha, minä edustan uutta tyyliä tityytity tytyytiti tututu tuutyty tytyty tyytyty... minun puuhuni, ti tyy, ti tyy, ti tyy!!!
Koko päivä on pakko kuunnella niitä mainoksia. Ajattele nyt itse. Jos kuuntelisit radiota, josta tulee vaan mainoksia. Kyllä alkaisi pänniä.
Se ongelma on se, että tintit istuvat korkealla puussa. Usein olen ohi mennessäni pysähtynyt kertomaan niille mielipiteeni, mutta eivät ne kuuntele.
Minä huudan:
– Hälytys, hälytys!!! Arkkivihollisia ryhmittyneinä puihin!!! Mutta ne eivät korvaansa lotkauta. Jatkavat vain huutamistaan.
Ehkä minun pitäisi palkata oravia potkaisemaan tintit alas oksalta, että voisin lähikontaktissa kertoa näkemykseni heidän oleskelustaan minun ilmatilassani. Kerran yhdelle oravista ehdotin, mutta se ei innostunut, vaikka tarjosin hyvin järsittyä luuta palkkioksi. Ehkä pitää ensi kerralla tarjota kanan kaulaa.
