Wall of Fame 1.
Tässä lehdessä julkaisemme neljä kaunista tarinaa.
Jotta tämä hyvänmielen juttusarja saa jatkoa, tarvitsemme teiltä lukijoilta näitä sankaritarinoita. Lähetä meille teksti sekä valokuvia osoitteeseen mopsilehti@suomenmopsikerho.fi.
Jos et tunne olevasi kynäniekka, niin ei huolta: lähetä meille ihan omin sanoin kirjoitettuna mopsisi sankariteko tai menestystarina. Me muokkaamme sen valmiiksi artikkeliksi.
Halutessasi voimme julkaista tarinasi nimettömänä, jos se on liian henkilökohtainen.
Lähettämällä tekstit ja kuvat annat luvan julkaista ne lehdessä.
Valokuvakilpailun voittaja Otva
Teksti ja kuva: Jonna Kylli, Markus Törmänen
Meidän Otva-mopsimme osallistui 3 kk ikäisenä pentuna paikallisen Musti ja Mirrin järjestämään talvikuva-kisaan. Otva oli tuolloin vasta ihan pikkuinen, mutta joulukuun pakkasilla oli jo opeteltu villapaitaan ja tossuihin. Kuusamossa kun on yleensä kunnon talvikelit.
Yllä oleva valokuva on Otvan kisakuva. Otva voitti äänestyksen ja sai kivan lelupalkinnon.
Samat tossut ovat yhä käytössä, kun mami osti vähän kasvunvaraa. Villapaitoja sen sijaan on pitänyt hommata jo uusia. Ja toppatakkeja ja tuulitakkeja ja sadetakkeja ja ja ja… Mami on itsekin tehnyt asuja Otvalle.
Pablo
Teksti ja kuvat: Emma
Kaikille se oma koira on oma sankari. Jo pentuna Pablo osasi piristää päivääni. Hän on aina ollut tukenani elämäni vaikeissakin hetkissä ja löytänyt aina aikaa lohduttaa. Siksi minulla oli erittäin vaikea viime syksy, kun Pablon kunto yhtenä päivänä romahti.
Kaikki kävi todella nopeasti, ja Pablo vietiin vauhdilla päivystykseen. Lääkäriasemalla selvisi, että Pablolla on pernassa massa, joka vuotaa pahasti verta. Pablon tilanne oli erittäin kriittinen. Tilanteen vakavuudesta huolimatta leikkaus sujui hyvin, ja Pablo alkoi paranemaan päivä kerrallaan.
Nyt on ollut minun vuoroni lohduttaa ja olla Pablon tukena. Tässä tarinassa on useita sankareita, mutta keskitymme nyt yhteen.
Pablon koettelemus ja siitä selviytyminen tekee hänestä sankarin. Hän pysyi vahvana, koska tiesi, kuinka paljon häntä rakastetaan. Tai sitten kyse oli vain mopsien luonteenomaisesta itsepäisyydestä...
Pablon suuri, vahva ja rakastava sydän sykkii todistettavasti komean ulkokuoren sisällä. Pablo on nimittäin pentuna poseerannut ja antanut naamansa parkkikiekkoon, josta hänen kuvansa edelleen löytyy. Pablon kuva päätyi kiekkoon kasvattajan toimesta. Hieman ennen kuin hain Pablon pentuna kotiin, oli kasvattaja lähettänyt kyseisen kuvan parkkikiekkoja valmistavalle firmalle, joka oli valinnut Pablon kuvan kiekkoon.
Kyllä pienestä mopsista on moneksi. Myös sankariksi.
Pablo-parkkikiekon voit tilata osoitteesta:
https://www.parkkikiekot.fi/elaimet/mopsi-parkkikiekko-vaalea/
Ilona
Teksti ja kuvat: Kirsi Mettälä
Ilona on 7-vuotias mopsityttönen. Hän on syntynyt Latviassa, ja muutti äitini luokse ihan pikkupentuna. Ilona on synnyttänyt yhden pentueen ja hän oli loistava emo. Äitini oli vielä terve, kun Ilona muutti hänen luokseen. Hänellä oli myös muita mopseja.
Äitini on nyt sairastanut Alzheimerin tautia jo 4 vuotta. Hän muutti kesällä 2024 omasta paritalosta senioritaloon, jonne onneksi saa ottaa lemmikkejä mukaan. Äidilläni on enää vain Ilona, jolta kesällä leikattiin kohtu pois.
Ilona on nimensä mukaisesti iloinen. Hän on myös hyvin viisas vanha mopsirouva.
Äitini ei enää muista Ilonan nimeä, joten hän kutsuu sitä rakkaakseen tai kullanmuruksi. Kun äidillä on kuntoutusjaksoja, hän aina muistaa kysyä, että ”missä se minun mopsi on?”. Vastaan, että hän on siellä meillä meidän mopsilauman kanssa ja viihtyy hyvin.
Vaikka muisti on äidilläni olematon, Ilona pitää hänet onnellisena ja hyvinvoivana. Äitini juttelee Ilonalle, ja Ilona istuu sylissä tai vieressä ja kuuntelee tarkkaavaisesti, että mitä se mummo oikein sanoo.
Ilona myös nukkuu äitini vieressä tuoden turvaa, lämpöä ja rakkautta vanhalle muistisairaalle ihmiselle.
Ilonan kupit ovat aina täynnä ruokaa. Äitini ei koskaan unohda ruokkia Ilonaa. Onneksi Ilona ei ole ahne mopsi, hän syö juuri sen verran kuin on nälkä.
Ilona on hyväkuntoinen ja me kaikki toivomme, että hän saa elää vielä monta tervettä vuotta ilahduttaen äitiäni, joka täyttää pian 74 vuotta.
Kyllä mopsista on vaan niin paljon iloa. Mopsi on maailman paras ystävä ja perheenjäsen.
Mopsit koirapelon taltuttajina
Tarina Paavosta ja Elmosta
Teksti ja kuvat: Nella Lämsä
Muutama vuosi sitten olin Paavon ja Elmon kanssa lenkillä, kun vastaamme tuli vanhempi rouvashenkilö. Hän pysähtyi jo hyvän matkan päähän ja ilmoitti kuuluvalla äänellä, että pelkää koiria.
Heilautin kättäni rauhoittavasti ja vastasin, että ”Ei hätää – me siirrymme kadun toiselle puolelle”.
Muutaman viikon päästä törmäsimme samaiseen rouvaan, mutta tällä kertaa yllättäen kadunkulmassa. Meillä ei ollut aikaa siirtyä kadun toiselle puolelle, mutta pojat pysähtyivät välittömästi käskystäni, kävivät istumaan ja jäivät tuijottamaan tätä silminnähden peloissaan olevaa rouvaa hievahtamatta.
Rauhoittelin rouvaa ja vakuutin, ettei ole mitään syytä huoleen – me siirrymme hieman syrjemmälle, jotta hän pääsee ohitsemme. Vaihdoimme kuitenkin muutaman sanan ennen kuin jatkoin poikien kanssa matkaa.
Näitä suunnittelemattomia tapaamisia tapahtui silloin tällöin ja joka kerta keskustelumme kestivät hieman pidempään. Sain kuulla, että rouvan koirapelko johtui siitä, että häntä oli lapsena purrut iso koira. Koiran rotua tai tilanteen yksityiskohtia hän ei muista, mutta koirapelko sen sijaan jäi syvälle ja vahvana.
Jokaisen tapaamiskertamme myötä meidän ja rouvan välinen turvaväli lyheni, kunnes koitti päivä, jolloin rouva kysyi varovasti, uskaltaisiko hän koskettaa Paavoa ja Elmoa. Siinä kohtaa olimme jo nimituttuja – tai siis rouva tiesi poikien nimet. Toistemme nimiä emme vielä tänä päivänäkään tiedä.
Vakuutin, että hän voi ihan turvallisesti silittää poikia. Varovainen selän taputus kesti vain muutaman sekunnin, mutta se oli varmasti rouvalle iäisyydeltä tuntuva, jännittävä hetki.
Tämän jälkeen aina tavatessamme rouva uskaltautui koskettamaan Paavoa ja Elmoa joka kerta rohkeammin. Eräänä päivänä hän jopa kyykistyi poikien tasolle, silitti poikien päätä ja korvia leperrellen ”hienot pojat, hienot pojat, silkkikorvat…”. Hän nosti katseen minuun ja tunnusti, että nämä meidän tapaamiset ovat hänen päivänsä kohokohtia.
Jouduin hetken nieleskelemään, jotta pystyin pitämään ääneni iloisena vastatessani: ”Tunne on ilmiselvästi molemminpuolinen”.
Uskon, että Paavo ja Elmo vaistosivat rouvan pelon, sillä aina hänen tavatessamme he käyttäytyivät rauhallisesti eivätkä hyppineet vasten kuten monien muiden heitä vähääkään huomioivien kanssakulkijoiden kohdalla usein tapahtuu.
Tapaamisemme ovat sittemmin jatkuneet yhtä satunnaisesti kuin aikaisemminkin. Koirapelosta rouva ei kuulemma ole päässyt eroon. Hänen mukaansa Paavo ja Elmo ovat yhä ainoat koirat, joita hän uskaltaa lähestyä.
Mutta onhan sekin jo paljon!
