Salkkaripojat ja Viimamakkara

Teksti ja kuvat: Sirkku Ulvi

Seppo tässä terve! Nyt olisi ollut Ismon vuoro tuottaa tekstiä, mutta minun on nyt vaan ihan pakko oikaista eräs erittäin pahasti väärin ymmärretty asia eikä se Ismon suoltamalla ärrättömällä kielellä ehkä tule riittävän selvästi kerrottua. Niin että ”tulinoinkoon hella sitten aikanaan ihan lauhassa omista hallastuksistaan”.

Suoraan asiaan. Viime viikkoina olen ISON mielestä osoittanut kummallista ja normaalista poikkeavaa käytöstä. Iät ja ajat lelukorissa tyynesti majaillut pehmomopsi on yllättäen ruvennut ylettömästi kiinnostamaan minua. Kannan sitä mukanani mihin ikinä sitten menenkin. En anna Ismon ottaa sitä, vaan melko räväkästi ärähtäen häädän pienen mustan miehen vähän etäämmälle. Illalla tietenkin otan pehmon viereeni sänkyyn nukkumaan ja lenkillekin yritän aina väen vängällä saada uuden kaverini mukaan – ISO kuitenkin tylysti ottaa lelun minulta pois ja toisinaan laittaa sen ruokapöydälle odottamaan paluutamme. Ja palatessamme minä välittömästi kiiruhdan pöydän reunalle roikkumaan, että annapas nyt heti minun ystäväni takaisin.

Kaiken tämän takia ISO on tullut sellaiseen johtopäätelmään, että ”nyt on tainnut Sepolla mennä puurot ja vellit sekaisin ja äidinvaistot herätä”. Sus siunatkoon! Noin väärään johtopäätöksen ei voi tulla kukaan muu kuin ISO. Ettäkö minun miehekäs hormonitoimintani olisi niin paljon muuttunut, että ihan suorilta koivilta äidiksi haluaisin tulla! Ja sitten hän tätä tarinaa kertoo perheelle ja tuttaville ja kyllä minä sitten taas niin mieleni pahoitan ja suuresti nolostun.  

Kun ISOn vanhin tytär kuuli tämän tarinan, niin hänellä olikin heti ihan toisenlainen selitys asialle ja täytyy sanoa, että ihan taisi nappiin osua. Tyttären mielestä kaikki johtuu siitä, että Miikkulalla oli jokin aika sitten juoksut. Tyttö tuoksuii niin herkulliselta, että kovat himot meikäläisessä heräsivät, mutta eipä vaan minua lähelleen päästänyt. Ei vaikka kuinka komeana yritin siinä ympärillä kekkuloida. Vihan vimmassa kävi kimppuuni ja meni sitten keikuttelemaan peppuaan Ismon nenän eteen.

Niin paljon asia minua harmitti, että jotain oli keksittävä. Ja keksinhän minä: jos osoittaisin Miikulle, kuinka hyvä ja huolehtivainen isä minä osaan olla, niin ehkä hän sitten antaisi armon käydä oikeudesta ja minä saisin saattaa pentueen alulle… tiedä sitten, että olisiko minusta isäksi. Vahinko vaan, että seuraavaa juoksua täytyy noin puoli vuotta odotella enkä ole ihan varma, jaksanko niin pitkään hyvää isää esittää.

Tärkeintä nyt kuitenkin, että mitään virheellisiä johtopäätelmiä ei pääse syntymään.

Hyvää kevättä vaan kaikille,

toivottaa Seppo, The Uros