Salkkaripojat ja Viimamakkara
Teksti ja kuvat: Sirkku Ulvi
Moikka vaan kaikki mopsiystävät ja mopsiystävälliset ihmiset!
Meidän karvakavereiden elämässä on tänä vuonna ollut melkoisia muutoksia ja mullistuksia. Tuttu koti ja kotipiha vaihtuivat pieneen kerrostalokaksioon ja se jos mikä on todella ISO asia, vaikka ISO ei meidän mielipidettä tullut edes kysyneeksi. Jos olisi kysynyt, niin varmana olisimme vastanneet, että “ei vetele, me ei muuteta minnekään”.
Ennen muuttoa kului monta kuukautta, jolloin ISO oli kiireinen jonkin kummallisen touhun kanssa. Se nimitti sitä remontoinniksi, mutta minun mielestäni se ennemminkin kyllä näytti joltakin järjettömältä huitomiselta edestakaisin ylös ja alas pitkin seiniä, ylös ja alas pitkin portaita, lattialla konttaamiselta jonkin kumman kovaa meteliä pitävän pienen härpäkkeen kanssa. Aina rätti, suti tai jokin muu vempain kädessä, outo kiilto silmissä ja korvista selvästi havaittavasti nousi savua.
Siinä viuhtomisen ohessa ISO alkoi kerätä kaikkia talon tavaroita erilaisiin laatikoihin, pinosi niitä seinien viereen ja yhtä jos toista tavaraa kävivät vieraat ihmiset katsomassa ja pois viemässä. Lopulta meillä oli vain sänky keskellä tyhjää makuuhuonetta ja jostain syystä se sänkykin oli matalammaksi muuttunut.
Erilaisia tavaroita roikelehti pitkin huoneita ja kerran yksi sellainen kummalinen roikelehtija ilmestyi keittiön lattialle. Sen sisällä oli selvästi kaksi ihan meidän näköistä kaveria (välillä kolmaskin, Sepon näköinen), mutta ei ne tuoksuneet miltään eikä niitä sen kapistuksen takaakaan löytynyt, vaikka kuinka kävi kurkkimassa. ISOa vaan nauratti meidän ihmettelymme ja se kävi vallan kameran hakemassa ottaakseen niin kuvia kuin videoita meidän äimistelystämme.
Remontoinnin edetessä Seppo ja Ismo kulkivat hanslankareina ISON perässä huoneesta toiseen ja olivat muka auttavinaan töiden teossa. Hah, sanon minä - eivätpä nuo muuta saaneet aikaiseksi kuin kyljet ja naamat koreasti maalattua. Muutenkin olen sitä mieltä, että remontointi on mummojen ja mopsien puuhaa, ei tällainen perusperiaatteellinen corgi välitä moisiin juttuihin ryhtyä. Mieluummin elvyn sirosti sängyssä, sohvalla tai ihan omassa pörröpedissäni odotellen niitä tärkeämpiä tehtäviä kuten myyräjahtia, jänisjahtia, lintujahtia, ötökkäjahtia tai pupunpapanoiden popsimista.
- Hei kato Ismo! Tuolla on ihan sun näköinen pieni musta mureena. Mutta kuka on tuo toinen, tuo isokorvainen? - Näyttää kovasti sinulta. - Ai? Onpa kaunis!
- Näyttää kovasti sinulta.
Siitä se taas tossuistaan jonnekin singahti!
Sohvannurkka on varattu tälle pikku-prinsessalle.
Suutarit pysykööt sängyssään!
Sitten koitti se päivä, kun auton perässä tuotiin iso kärry pihaan. Kerta toisensa jälkeen kärry täyttyi ja suuntasi kohti uutta kotia. Viimeisen kuorman jälkeen ISO haki meidät lenkille - tai niin me luulimme. Ei se ollutkaan tavallinen lenkki, vaan matka uuteen kotiin. Ei se kovin pitkä matka ollut ja monta kertaa olemme sitä jo tarponeet kodista toiseen, kun olemme vanhassa paikassa käyneet jatkamassa sitä, jota ISO remotoinniksi kutsuu.
Ihmeelliseen paikkaan muutimme. Talot ovat ainakin vuoren korkuisia ja yhden sellaisen vuoren sisällä on nyt meidän kotimme. Ensin mentiin ulko-ovesta sisälle ja siellä heti toisesta ovesta, joka johti kummalliseen pieneen laatikkoon, joka taas oven sulkeutumisen jälkeen selvästi lähti liikkeelle. Sitten pysähdys, lasti ulos laatikosta ja kotiovesta sisään. Sillä tiellä uusissa kuvioissa ollaan jo yli kolme kuukautta oltu.
Tämän vuoren sisällä ja muidenkin vuorien sisällä asuu valtavan paljon erilaisia koiria ja niitä on ulkoillessa tosi mukava tavata. Samoin täällä asuu paljon sellaisia pikkaraisia ihmisen näköisiä otuksia, jotka joka kerran ulos lähtiessämme kiljahtavat ja ryntäävät meitä silittämään ja rapsuttelemaan. Minä siitä kovasti tykkään ja istuudun kauniisti odottamaan hellittelyä, pojat sen sijaan innostuvat liikaa ja äityvät riehumaan. No, pojat ovat poikia. Tunnetusti.
Lenkillä käydään vähintään neljä kertaa päivässä, joskin aamun ensimmäinen lenkki on harmillisen lyhyt. ISO ei kuulemma halua pelkässä pyjamassa pitkin katuja ja puistoja lähteä kävelemään (eikä heti herättyään viitsi päivätamineisiin pukeutua), joten tehdään vain pieni kierros “vuoren” takana olevalla pienellä puistoalueella. Saapa nähdä, miten talvella käy - vieläkö tuo meinaa pyjamassa talvipakkasiin puikahtaa.
On toki mahtavaa monta kertaa päivässä kierellä lähimaastoissa pupunkakkaa maistelemassa. Ainoa varjopuoli on se, että aina on pakko pukea valjaat päälle eikä vapaamuotoista metsästämistä siten enää pääse harrastamaan. Lähitienoot ovat täynnänsä jäniksiä, lintuja ja jopa jotakin kummallisia piikkipalloja, mutta lähempää kontaktia yhdenkään kanssa on turha yrittää, kun hihna aina pistää hanttiin. Tyytynen siihen ja jahtailen mitä jahtailen silloin, kun käydään vanhassa kodissa kyläilemässä.
ISO sanoo, että kyllä me kuitenkin kaikitenkin ollaan oikein kerrostalokelpoisia koiria. Vähän se oli pelännyt, että me haukkua räkytetään aamusta iltaan, kun ympäristöstä kuuluu niin paljon erilaisia ääniä: toisten koirien haukkua, lasten kiljuntaa, ovien sulkemista ja käytävässä puhumista jne. Me kuulemma tuotimme suuren yllätyksen, kun emme ole pitäneet ääntä juuri nimeksikään. Mitä nyt minun melko kuuluvat iloiset aamumurinat ja ruokaa laitettaessa kuuluvat vähäiset ynäntelyt.
Seppo nyt ei edes yleensä välitä millekään haukkua, vanhassa kodissa sille joskus jotakin sanottavaa ohikulkijoille saattoi tulla. Siinä se portinraossa yritti asioitaan selvittää, vaan eihän mopsin ääni edes kuulu minnekään, hyvä jos sinne portin toiselle puolelle. Varsinkaan Ismon. Se kyllä tuppaa haukkumaan vähän hanakammin kuin Seppo, mutta ääni on kuin sammakon kurnutusta.
Yhden ainoan kerran minä kävin parvekkeella jyrähtämässä niin kovaa, että sisällä ISO melkein putosi tuolita. Se ryntäsi katsomaan jyrinän syytä ja löysi minut parvekkeen sohvalta kuono pystyssä haukkumassa. Pakko myöntää, että en minä oikein itsekään tiedä, mikä niin vahvan tunnereaktion herätti enkä minä enää sen koommin ole parvekkeella haukkumassa hyppinyt.
Nyt ollaan viimeiset kolme viikkoa oltu täällä vanhassa kodissa (joka näyttää ja tuoksuu aivan erilaiselta kuin ennen). Tultiin tänne pitämään jöötä Kyöstille ja Karmalle, joskin ISO lienee ymmärtänyt asian jotenkin väärin: taas se on ihan hulluna puurastanut puutarhassa, saunalla ja talossa sisällä. Maalannut ja muurannut, kitkenyt ja leikannut, pessyt ja järjestänyt, ommellut ja siinä sivussa tämän Mopsi-aviisinkin kasaan kursinut. Ihme, että on edes ehtinyt minun kertomistani kuuntelemaan. Viime tingassa tätä tarinaa on kiireellä väsätty, mutta kuten ISO sanoo: “Jos viime tinkaa ei olisi, lehti ei ilmestyisi koskaan”.
Eipä tässä muuta tällä erää.
Toivottelen kaikille oikein mukavaa ja lämmintä syksyä!
Tikkurilan Keskuspuisto on ihan mahtavaa lenkkeilyaluetta. Siellä on paljon elämää ja haisteltavaa ja näin iltojen pimetessäkin näkymät ovat kauniita. Kyllä siellä mielikseen kirmailee! Samat maisemat kuin ennenkin, nyt noita teitä vaan kuljetaan vähän eri järjestyksessä.