Salkkaripojat ja viimamakkara

Teksti ja kuvat: Sirkku Ulvi

Kyllä minä mieleni niin taas pahoitin, kun minut jätettiin viimeiseksi tänne tarinaa kirjoittamaan. Olenhan minä sentään tämän lauman ehdoton kingi, vertaansa vailla oleva mopsimies. Monesti olen tuosta syystä viime aikoina sohvan selkänojalla istunut ikkunasta ulos tuijottelemassa. ISO on vähän häijysti nimitellyt Ullaksi, kun siinä muka naapureita kyyläilen, vaan eihän tässä mistään kyyläilystä ole ollut kyse – epäoikeudenmukaista kohtelua olen mietiskellyt.

No, myönnetään nyt kuitenkin, että jos naapurin Pekka on silloin tällöin sattunut pihatöissä olemaan, niin olen minä hänelle siinä samalla neuvoja hiukan jaellut. Niin kuin mies miehelle.

Toinen erittäin kovasti mieltäni askarruttanut asia on edellisessä lehdessä Metkat Mopsit -sarjassa julkaistu juttu, joka kertoi joistakin minun erikoisista ja vähän normaalista poikkeavista tavoistani. Mielestäni tässä on kyllä pahasti syyllistytty jonkinlaiseen yksityisyyden loukkaukseen ja kirjoitettu sellaisista tapahtumista, jotka ovat varsin henkilökohtaisia. Sellaisista ehkä hieman aroistakin tapahtumista tai tilanteista, joista mainitseminen kolauttaa kovasti suurta miehistä egoani.

Pohdinnoissani tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että oikeaan saumaan sattuu minun vuoroni, sillä minähän olen joulukuun poikia ja näin tämä merkityksellinen päivä saa arvoistaan huomiota. Olen syntynyt ISON mielestä varsin merkityksellisenä päivänä: 12.12.2020. ISO selitti, että nuo numerot ovat enkelilukuja, 1212 ja 2020. Niistä ehkä joskus toiste.

Yksivuotissyntymäpäivänäni hän juhlan kunniaksi rustasi minusta runonkin. Oli se vaan niin kaunis ja herkistävä runo, että tällaisella raavaalle uroksellekin vallan herahti kyynel silmänurkkaan sitä kuunnellessa.

Sepolle 12.12.21:

Jokaisesta uudesta päivästä
sinä riemuitset
tuoden määrättömästi iloa ja naurua
minunkin elämääni.

Jokaisena uutena päivänä
sinä rakastat
niin kuin vain koira voi rakastaa;
ehdoitta ja täydestä sydämestä.

Jokaisena uutena päivänä
kiitän siitä,
että sinä olet olemassa.
Aina lähellä.

Ismolla ja minulla on tapana pestä emännän varpaat ja jalkapohjat aina ennen nukkumaan menoa. Kömmimme peiton alle ja aloitamme työn. Kun homma on tehty, minä sinkaisen peiton alta, hyppään lattialle ja käyn pesemässä hampaani putkiluulla. Aikaisemmin käytin tähän toimenpiteeseen työtuolin metallisia jalkaputkia, vaan tämä luu tuntuu olevan tehokkaampi. ISOA tuo kamalasti naurattaa ja se sitten kysyikin kerran, että eikö pesu hammasharjalla riitä? Pah, mihin sitä inhottaavaa harjaamista tarvitaan, omasta mielestäni metalliputket ja putkiluut ovat huomattavasti parempi vaihtoehto.

Se hammaspesuista. Kerroin tämän vain siksi, että voisin pikkuisen nolata ISOA ja kertoa, että hänellä sitä vasta on likaiset ja pahanmakuiset varpaat. Siitäs sait! Kosto on suloista!

Ei tämä silti sitä tosiasiaa muuta, että ISO rakastaa meitä ja me rakastamme ISOA enemmän kuin mitään muuta.

Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille toivottavat:

Salkkaripojat, Viimamakkara ja ISO